messut

käytiin sitten kaliforniassa kääntymässä.

long beachissa oli männäviikonloppuna TNNA-järjestön myyntimessut, ja koska kuluvan vuoden teema on näköjään ollut "annetaan liisalle hirveesti kaikkee kivaa, kun sillä oli niin pitkään niin kurjaa", niin pomo pyhimys otti minut ja ginnyn sinne mukaan.

virallisesti toimenkuva oli koota ja purkaa ständi, hankkia asiakkaita, ottaa tilauksia ja yleisesti ottaen jakaa käsinvärjättyjen lankojen ilosanomaa eteenpäin.

epävirallisesti toimenkuva oli hengailla alan huippujen keskellä, haalia kassikaupalla ilmaista ja puoli-ilmaista tavaraa, kehrätä lankaa kesken duunien ja kiskoa niin paljon ravintolaruokaa mahaan firman piikkiin kuin ikinä mahtui.

toki oltiin vakavalla ja asiallisella asialla liikkeellä, ja päivän perästä ei juurikaan muuta jaksanut tehdä kuin raahautua hotellille ja ruveta nukkumaan. että ihan oikeaakin työtä siellä tehtiin. mutta jokseenkin hankalaa on kuvitella olevansa töissä, kun aurinko paistaa ja joka suunnassa on palmuja ja hiekkaa ja kalatäytetacoja ja joka nurkan takana seisoo joku joka tahtoo puhua mun kanssa langasta.

ei maar helsingissä nimittäin. eikä muuten vancouverissakaan just nyt, vaikka ginny väitti nähneensä kukkivia alppiruusuja jo jossain.

perjantai-iltana viralliset kuviot alkoi sample it -tapahtumalla, jossa näytteilleasettajat myy pilkkahintaan esittelysettejä kauppojen omistajille ja muille asiakkaille. meidän fiksu kuvio oli se, että ennen ovien avaamista käytiin kuikuilemassa kilpailijoiden pöydät läpi ja tehtiin halutuista seteistä lista ginnyn äidille, joka enemmän tai vähemmän sattumalta oli kaupungissa yhtä aikaa lomalla ja jolle enemmän tai vähemmän ovelasti hankittiin ylimääräinen näytteilleasettajapassi, jolloin ovien auettua ja meidän ruvettua töihin se tyynesti kävi napsimassa meille kaikki halutut setit sillä aikaa kun oikeat asiakkaat vasta yritti päästä ruuhkan läpi sisälle.

ovelaa, sanon ma.

viikonloppu meni epämukavat tyttövaatteet päällä firmaa edustaessa. jonkun aikaa kesti päästä kuvioihin kiinni, mutta parin spektakulaarin emämokan jälkeen homma alkoi sujua ja takavuosien sosiaalivammaisesta paniikkipesäkkeestä kuoriutui varsin kelvollinen myyntimiesnainen.

lauantai-iltana felicia nakitti mut pitämään kehruunäytöstä, mikä oli kivaa, koska ihmiset ei voineet mitenkään hyväksyä että kehräsin rukilla ekan kerran vasta jouluna ja jakeli siitä syystä kohteliaisuuksia ihan häkellyttävällä tahdilla. sunnuntai oli hiljaisempi päivä super bowlin takia, mutta se olikin ihan riittävän hyvä tekosyy mennä sporttigrilliin ja orgioida possunkyljyksiä ja kattoa telkkarista kun isot miehet tönii toisiaan.

maanantaina, noin minuutti sulkemisajan ja messujen loppumisen jälkeen ständille ilmestyi interweave-kustantamon edustaja kohteliaasti ilmoittamaan, että me muuten jaetaan tuolla kaikki näytekappaleet ilmaiseksi veke, että tervetuloa hakemaan jos kiinnostaa.

seurasi nanosekunnin mittainen ajatustauko, jonka aikana piti päättää, voidaanko jättää ständi ja tavarat yksin (voidaan), ja etsitäänkö felicia mukaan (ei, koska se on kulman takana hakemassa mulle ilmaisia pyöröpuikkoja chiaogoolta). se mikä alkoi varovaisena hiippailuna kohti osastoa 551 oli perille päästessä muuttunut raivopäiseksi ryntäilyksi ees taas hyllyjen välillä itse kunkin kähmiessä kirjoja syliin juurikaan kansia katsomatta. tuli vähän rikollinen olo kun luikittiin takaisin omalle osastolle, kädet painosta täristen ja vainoharhaisena sivuille pälyillen, ettei kukaan perkele vie näitä multa pois.

joo. ehkä jonkunlaista noviisin innostusta oli se.

siitä toivuttua pakattiin tavarat konttiin ja ajettiin taksilla queen mary -laivalle, missä nyhverö kertojanne pakotettiin kummituskierrokselle. se ei ollut kivaa, mutta puolen kilon lohdutusjäätelöannos sen perään oli.

kaiken isoin juttu koko reissussa oli kumminkin ne ihmiset. hetken aikaa tässä satunnaisessa kalifornialaiskaupungissa tuntui olevan ihan kaikki, ja talvimessut on sentään paljon pienempi juttu kuin kesämessut, joihin pomo viimeisenä iltana sanoi ehdottomasti haluavansa mut myös mukaan. kääntyi sitä ihan mihin tahansa niin aina oli edessä joku guru tai maestro tai superstara (kyllä, tällä alalla on niitäkin). ja ne oli kaikki niin kovin kovin mukavia.

kättelin madelinetoshin pääjohtajaa. juttelin lorna's lacesin beth caseyn kanssa ja seurasin sitä vessaan ja kävin sen viereisessä pömpelissä kakalla. rohmusin ranskalaisia schachtin myyntijohtajan lautaselta. grace akhrem toi mulle itse leipomiaan keksejä. dream in colorin mimmi henkäisi ohi kävellessäni kollegalleen, että tajuutsä kuka toi on, toi on liisa sweetgeorgiasta.

pyhä pyllerö ja punaiset pumpelot. saatan tottua tähän.

niin ja kaiken huipuksi mä ostin kehruupyörän (joka toisaalla myös rukkina tunnetaan). no kun schachtin mimmi tuli ihan varta vasten multa kysymään, että haluutko 400 dollarilla tän sidekickin jota on kerran näytösluonteisesti poljettu, kun me ei haluta viedä sitä takaisin tehtaalle coloradoon, niin minähän jalosti tarjouduin. saatoin hihkua vähän tehdessäni vertailevia ovh-laskutoimituksia, ja vähän enemmän tultuani siihen tulokseen, että 300 euroa on jonkin verran vähemmän kuin 830.

(lievää tuskaa tosin aiheuttaa se, että toistaiseksi rukki on kaiken muun messusälän ohella onnellisesti suljettuna rahtikonttiin joka rantautuu vancouveriin vasta kahden viikon päästä.)

niin mahtavaa kuin alan ihmisten keskellä päteminen ja täysihoidosta nauttiminen olikin, ennen pitkää piti kumminkin antaa luksuriöösin hotellihuoneen avaimet pois, ajaa mykän autokuskin kyydissä kentälle ja lentää takaisin pohjoiseen.

kotiin tultua tuli vähän tyhjä olo.

kuva: felicia

että onko nyt ihan varma ja ettei se kaikki ollut vain ihanaa ihanaa unta?

työ

muutama sisäpiiritietoa janoava yksilö on kysellyt, minkälaista siellä lankavärjäämössä on olla töissä. no. kerääntykääpä ympärille, lapset, niin täti kertoo.

no ensinnäkin siellä on sairaan kivaa.

saa hiplata päivät pitkät ihan hullun luksuriöösejä lankoja ja kuituja, jutella alan gurujen kanssa ja vaikuttaa asioihin niin, että lankahifistelijät ympäri maailman saa entistä hienompia ja laadukkaampia lankoja hifisteltäväksi.

virallisesti allekirjoittaneen toimenkuva on toistaiseksi olla sweetgeorgian yleismies nieminen, eli tehdä studiolla käytännössä kaikkea muuta paitsi värjätä lankaa. sen vuoro on keväämmällä, koska kannukset pitää toki ansaita ensin.

sitä odotellessa päivät koostuu lähinnä raakalankojen käsittelystä, valmiiden lankojen vyyhdittämisestä ja pakkaamisesta, postin kanssa säätämisestä ja teen juonnista, koska hyvän teen juominen on elämän tarkoitus (mistä pomo on onneksi samaa mieltä, ja sitä varten meillä on ihan killeri japanilainen vedenkeitin, joka pitää veden lämpötilan täsmälleen 91 asteessa).

yllättävän ison osan ajasta vie solmujen avaaminen vyyhdeistä, jotka kuivaustuuletin on puhaltanut ryttyyn lattialle, tai 50 metrin pillikuituharakanpesän selvittäminen letityskelpoiseen muotoon. se kuulkaa on työtä jolla on tarkoitus, ja vitutuksensietokyky kasvaa kohisten.

toisinaan taas vastaan tulee hämmentävän epätyömäisiä työtehtäviä, kuten silmukoida umpeen putkisukkamallit kaikista firman 72:stä tuotannossa olevasta väristä, mitä on tehty kollega ginnyn kanssa jo neljä päivää. on muuten labouri-intensiivistä hommaa, joskin työtilanne  muistuttaa enemmän pihlajamäen marttojen ompeluseuraa kuin eksklusiivisen pienyrityksen normipäiväsettiä.

kerran kuussa julistetaan yleinen poikkeustila ja tehdään klubilangat. päivän-kahden aikana kaikki muu pannaan seis, ja värjätään ja vyyhditetään tavalla tai toisella erityisen spesiaalit luksuslangat, joita ei myydä muille kuin klubin onnellisille jäsenille. haipakkaa on, mutta hyvällä tavalla. suosittelen liittymään.

ja toisinaan tulee erityisen erityisiä poikkeustilanteita, kuten tulevassa kuunvaihteessa, jolloin kolme meistä lähtee firman kustantamana kuudeksi päiväksi täysihoitoon kaliforniaan TNNA-messuille, jonka pelkän nimen mainitseminen saa käsityöihmisen vaahtoamaan suusta kuin stanley parkin raivotautinen pesukarhu. kuvitelkaa tampereen käsityömessut, mutta joka ikisessä ständissä myydään lankaa. alchemy yarns, dream in color, madelinetosh, habu, fibre company..

KUVITELKAA.

tarkkana pitää kaiken keskellä olla, koska sweetgeorgialla on äärettömän hyvä maine, ja toki se halutaan sellaisena pitää. kaikki värivirheet ja laatuerot pitää bongata, ja jo pakatut lähetyspussit pannaan uusiksi, jos yksi merkkilappu on väärinpäin, tai jos merkkilapussa on tarra vinossa. mutta paneminen ei haittaa, koska ne pussit ja merkkilaput sisältöineen on minun lapsia.

muuten duuni on kaikin puolin rentoa ja pönöttämätöntä. saa ja pitää olla omannäköisensä. saa soittaa ipodi-kaiuttimista omaa musiikkia (nopein voittaa) ja perjantaisin firma tarjoaa ilmaiset safkat. työtilan puolella saa tulla ja mennä miten tykkää, tehdä juttuja omaan tahtiin, pitää taukoa sitten kun tarttee. ja ennen kaikkea valkata tilauksista ylijääneet langat ja kuidut pilkkahinnalla suoraan kätevästi omaan taskuun. ysk kas noin näppärästi lähti paidallinen cayenne-väristä cashluxea pahan päivän varalle ysk.

ja koko ajan ympärillä on ihmisiä jotka puhuu samaa kieltä, eli sitä kieltä jossa kuitu on kuningatar ja lanka sen lesbiaaninen rakastaja. paitsi david ei puhu, koska se on se yksi kiintiöoutolintu mimmien keskellä. sitä käy vähän sääliksi, kun se on niin normaali.

unikko

näin unta, että ostin täkäläiseltä kirpparilta unikko-lakanat.

kävelin sisään samalla hetkellä kun nuori pariskunta kantoi niitä myyntitiskilleen. ne oli yhtä kauhtuneita ja haalistuneita kuin aidot retrovermeet 70-luvulta, mutta jostain syystä niiden näkeminen laukaisi jonkun primitiivisen suomihurmosreaktion. päätin siltä seisomalta, että noi on muuten pakko saada.

olin niin tohkeissani, että maksoin ihan liikaa. selvästi kuulin itseni sanovan, että noista tyynyliinoista maksan seitsemästä kymmeneen dollaria kappale, ja kahdesta huonosti muotoonleikatusta ja väärän kokoisesta aluslakanasta 40 dollaria. kysyin, että mahtuuko queen-kokoiseen patjaan. ei mahdu, sanoivat, mutta ostin silti. tungen vaikka väkisin, perkele.

onko tää nyt jotain alitajuista kotiseutukaihoa? tosielämässä mä en edes tykkää unikoista.

onni

syyskuussa olin täällä vancouverissa lomalla. joo. olin silloin täällä, ja nyt olen täällä taas. siinäpä monimutkainen, viihdyttävä ja hikikarpalot selkään nostattava tarina, täynnä vauhtia ja vaarallisia käänteitä, joita en nyt vaivaudu tässä toistamaan, koska olen just sellainen tyyppi, joka antaa vähän pikkusormea ja sit vetää luukut kiinni.

no kumminkin.

kävin silloin vaateliikkeessä nimeltä TNA, jonka huomasin kauppaavan tähän puolinaiselliseen tyyliin täydellisesti sopivia vetimiä. lörppöjä mutta laadukkaita. värikkäitä mutta ei irvokkaita. sopivasti jänniä ja koukuttavia. ja ennen kaikkea, jär-ketun-kyttävän kalliita.

iskin silmäni useaan pukineeseen, mutta ennen kaikkea suoralinjaiseen japanilaistyyliseen pukupaitaan, jossa oli täydellinen leikkaus ja ihanan pehmeä plaatukangas, sekä sataporsenttiseen (mahdollisesti myös prosenttiseen) merinovillaiseen neuletakkiin, jota tuijotin suu auki varmaan puoli tuntia ennenkuin katse osui hintalappuun. siinä oli ainakin kolme numeroa. ja täkäläiseen tapaan se oli vasta veroton hinta.

itkuhan siinä tuli, kun molemmat piti jättää hyllyyn. kotiin tultua tuli toinen itku, kun harmitti. ihan hyvin olis voinut olla syömättä pari viikkoa, jos etiopialaisen pallomahan olisi voinut peittää niillä paidoilla.

no.

eilen kävin samaisessa liikkeessä uudestaan, ehkä jostain korkeamman asteen kosmisesta kutsusta, ja nytpä en ainoastaan löytänyt molempia paitoja samalta hyllyltä, vaan boxing day -alennusmyyntien ansiosta niissä oli myös molemmissa punainen 50% OFF -tarra.

seurasi lyhyt ajatuksenjuoksu, joka meni suunnilleen näin:

PYHÄ PASKA NE ON TOSSA PUOLEEN HINTAAN

JA NE ON MINUN KOOSSA JA VIIMEISET KAPPALEET

saatoin tehdä jonkunlaisen pikasprintin piiriennätyksen kaapatessani henkarit ja juostessani kassalle. kassamimmiä ainakin huvitti, niinkin paljon että kirjasi kuittiin nimekseni "lissa" (pisteet ansiokkaasta yrityksestä kuitenkin). kotimatka meni vainoharhaisesti sivuille pälyillessä ja kassia tiukasti rintaa vasten puristaessa, ettei kukaan vaan vie näitä aarteita multa pois.

no. rangaistukseksi kaikesta tästä hapatuksesta sain flunssan. nyt on vähän äitiä ikävä, kun kukaan ei tuo mulle ruokaa eikä kuumaa mehua. mutta paitoja on, ni ei haittaa.

arki

jonkinlaista tasoittumista on havaittavissa. uusi elämä alkaa muuttua mahanpohjaa kouristavasta futuurista mukavan seesteiseksi presentiksi. ei sillä, että uutuudenviehätys olisi tyystin kadonnut. aika kylmää sydäntä vaatii lakata huokailemasta, kun aamulla silmät avatessa näköala on tämä.

mutta reissueksotiikan tilalle on tullut arki. jonkunlainen rutiini. päiväohjelma. normisetti. aamuherätys aina samaan aikaan ja tarkasti ohjelmoitu vessakoreografia. vakkarireitti masentavan lähiostarin parkkipaikan läpi. hämmentävän tarkka tietämys siitä, mistä marketista saa halvimmat bagelit.

sitä tänne toki tultiin hakemaankin. että ei tartte tukka putkella laukata kaupasta ja museosta toiseen ennen paluulentoa ja täräytystä takaisin suomalaiseen arkeen. että kerrankin loma on arkea eikä toisinpäin.

ja silloinhan sitä voi tarvittaessa päättää, että tänään mä lusmuan kotona ja nyherrän sukkaa, koska ehtii sitä humputella myöhemminkin. esimerkiksi kiipeämällä grouse mountainin huipulle ihailemaan allaolevaa maisemaa.

toki arjen alku on enemmän tai vähemmän kuherruskuukauden loppu. silloin alkaa ärsyttää, että supermarketin kassa rahastaa yhden asiakkaan siinä ajassa missä sokoksen s-marketin kassa kymmenen. että naapuri linkoaa pyykkiä puoliltaöin. että hylamaidon itsestäänselvyyteen tottunut suomalainen saa vähintään kerran viikossa starbucksin kaakaosta ripulin, ja että joka ikinen kerta metroon astuessa joutuu kuuntelemaan liian kovaäänisistä kovaäänisistä samat passiivis-aggressiiviset uhkausnootit.

welcome aboard canada line. new enforcement rules are now in effect. thank you for having your valid proof of payment ready for inspection.

voehan vittu miten jotkut asiat voikin välillä vituttaa.

mutta samalla ilahduttaa, miten iloisesti automaattimetro kuuluttaa päätepysäkin tylsiin normipysäkeihin verrattuna, ikään kuin yhtä aikaa helpottuneena ja ylpeydestä pakahtuen, että taas kerran selvittiin ihan koko matka perille asti, kaikki ehjinä ja iloisina ja samanarvoisina, vaikka välillä mentiin kyl tunnelissa aika kovaa hui.

että naapuri kulkee käytävällä tervehtimättä ohi, koska turistille pitää olla kiva, mutta minut voi ignoorata aitona paikallisväestön edustajana.

että palkkasekissä lukee minun nimi, yleensä väärin kirjoitettuna, mutta kumminkin.

sellaisista asioista kumpuaa ajoittain ihan häkellyttävä fiilis, että mullahan on paikkani tässä kaupungissa. ettei täällä olla vaan kääntymässä vaan tehdään jotain pysyvää ja merkityksellistä (kuten maksetaan eläkemaksuja). että minä olen tyyppi joka tuntee paikat ja osaa liikkua ja oppii oikopolut ja tavat ja soljuu kansan keskuudessa ikään kuin olisi ollut siellä aina. sopeutuu ja mukautuu, mutta ei hyväksy mitä tahansa vaan urputtaa tunteella jos tilanne vaatii. koska vieraan pitää olla nätisti, mutta emäntä saa tehä niiko tykkää.

minun työ, minun kaupunki, minun arki. ja on siinä laktoosiripulissakin jotain runollista, kun pöntössä lukee fabrique au canada.