lansirannikolla kaikki uutta!

kaikkien odotusten vastaisesti selvisin junamatkasta ja paasin perille vancouveriin. ma en enaa ikina lenna mihinkaan. meen vaan junalla ympari ampari kanadaa. se oli NIIN mahtavaa. ihmiset oli mahtavia ja ruoka oli mahtavaa (soin muun muassa ankkaa!!) ja maisemat niin kasittamattomia ettei mikaan kuva vastaa sita. neljassa paivassa oon nahny havumetsaa, preeriaa (ja paljon sita, koska junasta hajos veturi winnipegin jalkeen ja seisottiin 2,5 tuntia keskella ei yhtaan mitaan), vuoristoa ja nyt lauhkean vyohykkeen sademetsaa - joka ihan oikeesti nayttaa sademetsalta kun kaikki on niin vihreeta ja runsasta. eilen illallisella ajettiin muina miehina kalliovuorten korkeimman huipun, mount robsonin, vieresta - sellasta nakoalapaikkaa ei kylla saa mistaan muusta ravintolasta. siina ma vetelin fetapinaattikanaa tomaattikastikkeessa ja tsiigailin ulos niin monttu auki etta aina ei haarukka menny ihan suuhun asti.

justiinsa tulin perille hostelliin ja taa on oikein mukava paikka, keskella vahan rauhallisempaa asuinaluetta mutta silti lahella keskustaa. olin aatellu etta hyppaan asemalla suosiolla taksiin, mutta lahijuna meni ihan vieresta niin paatin kokeilla miten selvian julkisissa. ja selvisin ihan hyvin vaikka piti menna junalla ja bussilla, ja vaikka hostellin sivuilla oli ihan vaarat tulo-ohjeet (ainakin sen hepun mielesta jolta kysyin tieta). yllattavan helposti pysty navigoitumaan oikeille teille vaikken oo taalla koskaan aiemmin kayny. torontossa on se hyva puoli etta cn-torni nakyy kaikkialle ja sen perusteella voi suunnistaa, mutta naissa muissa ei ihan vastaavaa ole. no, luoviudun eteenpain niinkuin aina.

mun huoneessa ei viela oo ketaan muuta mutta oonkin taalla niin aikasin etta ei ihme. kello on siis vasta puoli yksitoista. sisainen kello on kylla aivan sekaisin kun kolme kertaa siirrettiin junamatkan aikana kelloa taaksepain. eli nyt taitaa aika olla kymmenen tuntia vahemman kuin suomessa.

junassa mulla oli siis oikein mukavaa seuraa amandasta ja beckysta, jotka jai sitten edmontonissa pois. amanda oli ollu halifaxissa opiskelemassa taidetta ja becky oli kierrelly eurooppaa ja afrikkaa (ja vedelly sienia, mika ei tullu kylla minaan yllatyksena). amanda myos taiteili mulle tatskan pariksi toiseen ranteeseen hennalla oinaskuvion, mika oli aika telepaattista, koska se ei edes tienny millon mulla on synttarit. meilla oli ravintolavaunussa vakkaripoyta niiden ja aivan mahtavan vanhan rouvan, pearlin, kanssa. tanaan aamiaisella istuttiin viela pearlin kanssa samassa poydassa ja se yhtakkia pyysi mun osoitteen etta voi kutoa tohvelit ja lahettaa ne mulle (sain viela valita varinkin!). ma vaan istuin siina suu auki etta mita ihmetta taa tallanen meininki on, mika naita ihmisia vaivaa kun ne on niin mukavia! muutenkin tuli juteltua tosi monien ihmisten kanssa, joskin junan keski-ika ainakin ykkosluokassa taisi olla reilusti yli kuudenkymmenen. ma oon viimesen viiden paivan aikana nahny ainakin 200 kuulokojetta.

eilen siis ajettiin vuorten lapi ja pysahdyttiin tunniksi jasperiin missa kavelin hetken aikaa, mutta koska oon menossa sinne viela takaisin parin viikon paasta niin en sen enempaa jaany tutkimaan. junasta naky paljon kaiken maailman villiottiaisia, vapiteja ja hirvia ja ainakin tuhat miljoonaa majavanpesaa, ja kylla, myos yksi mustakarhu! toiset vaitti nahneensa niita enemmankin mutta ei kylla mun silmiin osunu. eilen myos illansuussa jengi alko yhtakkia huutaa etta bald eagle on the left, ja kaikki muut sen ilmeisesti naki paitsi mina. ma oon niin hidas etta ihan surettaa. no, naita epailematta tulee viela lisaa.

nyt on aika kumma tunne kun lattia ei heilu. kun tassa istuu niin tuntuu edelleen silta kuin olis junassa. se ei tosiaan ollu mitaan tasaista kyytia, kun on vanhat radat, mutta uni tuli kylla mahtavan hyvin. paitsi maanantaiyona tuli joku ihme kohtaus, en tienny oliko se migreenia vai paniikkihataa vai mita, kun yhtakkia alko sydan hakata ja pyorryttaa. mutta se oli varmaan vaan matala verensokeri, koska se helpotti kun soin vahan junasuklaata. no, oma moka kun vedin illallisella aivan jarjettoman slaissin suklaakakkua, ei ihme jos sellasen jalkeen humpsahtaa huono olo.

ja sukkainsidenttiin voin vastata toteamalla, etta junan lattiat oli torkean kylmat ja sen takia kekkuloin villasukissa! voi sita noyryytysta. no ma en sentaan yrittany menna pipo paassa toisin kuin monet muut.

nyt ma taidan lahtea ulos kappailemaan ja harjottelemaan eksymista ennenkuin onnistun tuudittautumaan tahan maailmanvoittajafiilikseen. yritan illalla tai huomenna jos saisin otettua kamerasta joitain kuvia ja laitettua niita tanne.

naihin tunnelmiin!