päiväkävely

ensimmäinen semiaurinkoinen päivä. juhlistin sitä menemällä katsomaan lentokoneita. paleli, mutta ei haitannut. pään sisällä oli mukavan lämmintä.

taivas

otetaan mimmi, joka tykkää langasta.

pannaan se jumbojettiin ja lähetetään siihen kanadan kaupunkiin, jossa on eniten palmuja kesällä ja vähiten loskaa talvella.

annetaan sille duuni, johon saa tulla aamulla sitten kun ehtii. järjestetään niin, että siellä duunissa haisee aamusta iltaan märkä villa, joka on sen mimmin mielestä ihaninta mitä on. ja koska se on myös kauhea elitisti ja halvoille materiaaleille nyrpistelijä, varmistetaan että se villa on merinoa ja kashmiria ja BFL:ää ja laitetaan päälle vielä vähän silkkiä kans.

keksitään ihan päättömän sykähdyttäviä, hehkuvia ja elämänilon palauttavia väriyhdistelmiä ja siirretään ne kuppien ja kippojen ja truuttien ja trööttien avulla siihen ihanaan haisevaan villaan. keitetään kattilassa ja paistetaan uunissa ja pannaan ne sitten näkösälle kuivumaan, että se mimmi voi pysähtyä tuijottamaan niitä monttu auki aina ohi mennessään, mihin sillä on virallinen lupa, koska niiden sykähdyttävien, hehkuvien ja elämänilon palauttavien väriyhdistelmien osaaminen ulkoa on just siinä duunissa ihan hullun tärkeää.

käsketään sen jutella mukavia muiden villahajufanaatikkojen kanssa samalla kun se kieputtaa valmiita lankoja vyyhdille ja askartelee kuivuneet villamöntit näteille leteille. sitten se voi ripustaa niihin pinkkejä nimikelappuja ja kirjoittaa kivoja saatekirjeitä.

ja koska sillä mimmillä on monien muiden hämmentävien fetissien lisäksi ihan erikoisen hämmentävä toimistotarvikefetissi, annetaan sen välillä istua kaikessa rauhassa ja liimailla merkkitarroja ja erivärisiä alennuspylpyrätarroja ja teipata pussukoita teippikoneella ja vedellä korostuskynällä listasta nimiä yli ali ja ympäri.

otetaan varmuuden vuoksi kuviosta pois kaikki asiakaspalvelu, koska asiakkailla on yleensä väärät mielipiteet ja rumat naamat.

maksetaan sille kaikesta yllämainitusta minimitason reilusti ylittävää palkkaa, ja annetaan sille sitten vielä viidenkymmenen pinnan henkkarialennus.

niin kyllä se on sille mimmille taivas.

aasialaiset ystävät

asuttuani viisi päivää samassa huoneessa kolmen krapulaisen aussin kanssa vesivahingosta ja elämänilon vievistä ilmastointiongelmista kärsivässä hostellissa voin vain todeta, että onni on oma vessa.

sellainen vessa, jossa käydäkseen ei tarvitse astua eteiseen, käytävälle tai julkisiin tiloihin. sellainen, jossa on iso peili ja kiiltävät kivitasot.

sellainen, johon voi hipsiä munasillaan aamutuimaan ilman, että viereisessä huoneessa asuva nelikymppinen fysiikanopettaja saa koskaan tietää.

saatan hyvinkin tottua tähän.

muutin siis eilen uuteen asuntoon richmondiin, joka on vancouverin iloinen aasialainen etelänaapuri. ja kyseessähän ei ole mikään törkeä rasistinen herja, vaan faktuaalinen ja jäätävän terävä huomio ympäröivästä demografiasta. richmondissa on prosenteissa mitattuna koko pohjois-amerikan suurin aasialaisperäinen väestö.

ja sen ihan todella, todella huomaa. eikä vähiten siinä, että koon 34 skandinaavinainen on katukuvassa aivan järkyttävä kaappi.

kaksikielisten katukylttien, merkkien ja kuulutusten lisäksi myös muun muassa lähiruokakauppa on jaettu kahtia punaiseen aasialaisosaan ja siniseen ei-aasialaisosaan. aasialaisosastolla myydään valkoisia limapalleroita, harmaita limapalleroita ja riisiä viiden kilon säkeissä. ei-aasialaisosastolla myydään pringlesejä ja paahtoleipää. molemmat keittiöt näyttää ja kuulostaa yhtä ankeilta. onneksi mä en kokkaa, ja onneksi mä osaan näinkin hienosti kunnioittaa vieraita kulttuureja.

jonkunlainen aloittelijavirhe kuitenkin oli mennä kyseiseen lähiruokakauppaan lauantai-iltana. se on täkäläisten keskuudessa ihan erityisen erityinen kauppailta, jolloin tullaan koko perheen ja monen sukupolven voimin syömään ilmaisia limapalleromaistiaisia ja kuuntelemaan taiwanilaista julkkiskokkia, joka kertoo minkälaiset limapallerot tällä hetkellä on eniten muodissa.

mä olisin halunnut vaan ostaa leipää ja leivän päälle voita, mutta eksyin päätä lyhyemmässä väentungoksessa nuudelikäytävälle. piti ostaa lähi-shoppingcenteristä liilat vakosamettipöksyt, että toivuin.

kyllä. hienosti osaan kunnioittaa vieraita kulttuureja. pahoittelen syvimmin.

huomenna on sitten eka duunipäivä. tässä illan ratoksi opettelen ulkoa firman värikarttaa, jonka tietysti kehuin työhakemuksessa tuntevani ku vettä vaan. en mä sitä mäkkiäkään osaa käyttää, vaikka niin väitin. mutta ehkä ne on kohteliaita, eikä sano mitään.

score

olen kanadalainen.

passiini on niitattu sateenkaaren värinen paperi, jossa sanotaan niin. tai ainakin jotain siihen verrattavaa.

oon ihan oikeasti täällä, ja mulla on ihan oikeasti kädessä työsopimus, joka muun muassa kirjallisesti velvoittaa harjoittamaan muiden töiden ohessa tiukkaa tuotteiden laadunvalvontaa (ja riikkahan tietää, mitä se sellainen tarkoittaa).

matka meni kelvollisesti, vaikka siitä ei mihinkään pääsekään, että 18 tuntia on ihan vitun pitkä aika matkustaa. siitäkään ei pääse mihinkään, että 18 tunnin matkustamisen jälkeen vain silkka jästipäinen ääliö yrittää kantaa oman painonsa verran matkatavaroita metroasemalta kaksi kilometriä ylämäkeen. nokun. nokun. taksi maksaa ja metro on kätevä ja maailma pelastuu.

hassua tässä kaikessa on se, että alle 20 tuntia rajanylityksen jälkeen mulla on jo vakituinen duuni, huomattavasti isompi palkka kuin mitä kuvittelin, kalustettu kämppä ikiomalla vessalla ja lentoliput long beachin lankamessuille tammikuun lopussa. sain itse määrätä kuinka paljon maksan vuokraa,  minä päivinä olen töissä ja milloin olen valmis palkankorotukseen. sellaset kuviot onnistuu, kun sattuu saamaan pomoksi jeesuksen tasoisen kashmirintuoksuisen hyväntahdonlähettilään, jonka aviomies puolestaan sattuu omistamaan ylimääräisen asunnon, jolla ei tee mitään.

kyseinen jeesus lupasi myös tuoda mulle kyseiseen asuntoon vanhan rukkinsa, kun menin sanomaan, että olispa kiva käyttää täällä vapaa-aika hyödyksi ja opetella rukkikehruuta.

aika siistiä.

alan ihan todella uskoa, että kun aikansa räpistelee ja hajoilee ja turhaan yrittää koota olemisensa paloja edes jokseenkin koherenttiin muotoon, jossain vaiheessa universumi antaa armon ja sanoo, että "jospa järkättäis sulle vaihteeksi jotain jännää". kovasti himottaisi suorittaa tässä yhteydessä pieni voitonriemuinen pyllistys, mutta kosmisen koston pelossa en ilkeä tässä yhteydessä persettä näyttää. näytän sen sijaan kakkua, jonka hetki sitten söin.

se näyttää kakalta, mutta oli kumminkin aika hyvää.

alku