uusimmat tekstit

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

työ

muutama sisäpiiritietoa janoava yksilö on kysellyt, minkälaista siellä lankavärjäämössä on olla töissä. no. kerääntykääpä ympärille, lapset, niin täti kertoo.

no ensinnäkin siellä on sairaan kivaa.

saa hiplata päivät pitkät ihan hullun luksuriöösejä lankoja ja kuituja, jutella alan gurujen kanssa ja vaikuttaa asioihin niin, että lankahifistelijät ympäri maailman saa entistä hienompia ja laadukkaampia lankoja hifisteltäväksi.

virallisesti allekirjoittaneen toimenkuva on toistaiseksi olla sweetgeorgian yleismies nieminen, eli tehdä studiolla käytännössä kaikkea muuta paitsi värjätä lankaa. sen vuoro on keväämmällä, koska kannukset pitää toki ansaita ensin.

sitä odotellessa päivät koostuu lähinnä raakalankojen käsittelystä, valmiiden lankojen vyyhdittämisestä ja pakkaamisesta, postin kanssa säätämisestä ja teen juonnista, koska hyvän teen juominen on elämän tarkoitus (mistä pomo on onneksi samaa mieltä, ja sitä varten meillä on ihan killeri japanilainen vedenkeitin, joka pitää veden lämpötilan täsmälleen 91 asteessa).

yllättävän ison osan ajasta vie solmujen avaaminen vyyhdeistä, jotka kuivaustuuletin on puhaltanut ryttyyn lattialle, tai 50 metrin pillikuituharakanpesän selvittäminen letityskelpoiseen muotoon. se kuulkaa on työtä jolla on tarkoitus, ja vitutuksensietokyky kasvaa kohisten.

toisinaan taas vastaan tulee hämmentävän epätyömäisiä työtehtäviä, kuten silmukoida umpeen putkisukkamallit kaikista firman 72:stä tuotannossa olevasta väristä, mitä on tehty kollega ginnyn kanssa jo neljä päivää. on muuten labouri-intensiivistä hommaa, joskin työtilanne  muistuttaa enemmän pihlajamäen marttojen ompeluseuraa kuin eksklusiivisen pienyrityksen normipäiväsettiä.

kerran kuussa julistetaan yleinen poikkeustila ja tehdään klubilangat. päivän-kahden aikana kaikki muu pannaan seis, ja värjätään ja vyyhditetään tavalla tai toisella erityisen spesiaalit luksuslangat, joita ei myydä muille kuin klubin onnellisille jäsenille. haipakkaa on, mutta hyvällä tavalla. suosittelen liittymään.

ja toisinaan tulee erityisen erityisiä poikkeustilanteita, kuten tulevassa kuunvaihteessa, jolloin kolme meistä lähtee firman kustantamana kuudeksi päiväksi täysihoitoon kaliforniaan TNNA-messuille, jonka pelkän nimen mainitseminen saa käsityöihmisen vaahtoamaan suusta kuin stanley parkin raivotautinen pesukarhu. kuvitelkaa tampereen käsityömessut, mutta joka ikisessä ständissä myydään lankaa. alchemy yarns, dream in color, madelinetosh, habu, fibre company..

KUVITELKAA.

tarkkana pitää kaiken keskellä olla, koska sweetgeorgialla on äärettömän hyvä maine, ja toki se halutaan sellaisena pitää. kaikki värivirheet ja laatuerot pitää bongata, ja jo pakatut lähetyspussit pannaan uusiksi, jos yksi merkkilappu on väärinpäin, tai jos merkkilapussa on tarra vinossa. mutta paneminen ei haittaa, koska ne pussit ja merkkilaput sisältöineen on minun lapsia.

muuten duuni on kaikin puolin rentoa ja pönöttämätöntä. saa ja pitää olla omannäköisensä. saa soittaa ipodi-kaiuttimista omaa musiikkia (nopein voittaa) ja perjantaisin firma tarjoaa ilmaiset safkat. työtilan puolella saa tulla ja mennä miten tykkää, tehdä juttuja omaan tahtiin, pitää taukoa sitten kun tarttee. ja ennen kaikkea valkata tilauksista ylijääneet langat ja kuidut pilkkahinnalla suoraan kätevästi omaan taskuun. ysk kas noin näppärästi lähti paidallinen cayenne-väristä cashluxea pahan päivän varalle ysk.

ja koko ajan ympärillä on ihmisiä jotka puhuu samaa kieltä, eli sitä kieltä jossa kuitu on kuningatar ja lanka sen lesbiaaninen rakastaja. paitsi david ei puhu, koska se on se yksi kiintiöoutolintu mimmien keskellä. sitä käy vähän sääliksi, kun se on niin normaali.

maanantai 7. tammikuuta 2013

unikko

näin unta, että ostin täkäläiseltä kirpparilta unikko-lakanat.

kävelin sisään samalla hetkellä kun nuori pariskunta kantoi niitä myyntitiskilleen. ne oli yhtä kauhtuneita ja haalistuneita kuin aidot retrovermeet 70-luvulta, mutta jostain syystä niiden näkeminen laukaisi jonkun primitiivisen suomihurmosreaktion. päätin siltä seisomalta, että noi on muuten pakko saada.

olin niin tohkeissani, että maksoin ihan liikaa. selvästi kuulin itseni sanovan, että noista tyynyliinoista maksan seitsemästä kymmeneen dollaria kappale, ja kahdesta huonosti muotoonleikatusta ja väärän kokoisesta aluslakanasta 40 dollaria. kysyin, että mahtuuko queen-kokoiseen patjaan. ei mahdu, sanoivat, mutta ostin silti. tungen vaikka väkisin, perkele.

onko tää nyt jotain alitajuista kotiseutukaihoa? tosielämässä mä en edes tykkää unikoista.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

onni

syyskuussa olin täällä vancouverissa lomalla. joo. olin silloin täällä, ja nyt olen täällä taas. siinäpä monimutkainen, viihdyttävä ja hikikarpalot selkään nostattava tarina, täynnä vauhtia ja vaarallisia käänteitä, joita en nyt vaivaudu tässä toistamaan, koska olen just sellainen tyyppi, joka antaa vähän pikkusormea ja sit vetää luukut kiinni.

no kumminkin.

kävin silloin vaateliikkeessä nimeltä TNA, jonka huomasin kauppaavan tähän puolinaiselliseen tyyliin täydellisesti sopivia vetimiä. lörppöjä mutta laadukkaita. värikkäitä mutta ei irvokkaita. sopivasti jänniä ja koukuttavia. ja ennen kaikkea, jär-ketun-kyttävän kalliita.

iskin silmäni useaan pukineeseen, mutta ennen kaikkea suoralinjaiseen japanilaistyyliseen pukupaitaan, jossa oli täydellinen leikkaus ja ihanan pehmeä plaatukangas, sekä sataporsenttiseen (mahdollisesti myös prosenttiseen) merinovillaiseen neuletakkiin, jota tuijotin suu auki varmaan puoli tuntia ennenkuin katse osui hintalappuun. siinä oli ainakin kolme numeroa. ja täkäläiseen tapaan se oli vasta veroton hinta.

itkuhan siinä tuli, kun molemmat piti jättää hyllyyn. kotiin tultua tuli toinen itku, kun harmitti. ihan hyvin olis voinut olla syömättä pari viikkoa, jos etiopialaisen pallomahan olisi voinut peittää niillä paidoilla.

no.

eilen kävin samaisessa liikkeessä uudestaan, ehkä jostain korkeamman asteen kosmisesta kutsusta, ja nytpä en ainoastaan löytänyt molempia paitoja samalta hyllyltä, vaan boxing day -alennusmyyntien ansiosta niissä oli myös molemmissa punainen 50% OFF -tarra.

seurasi lyhyt ajatuksenjuoksu, joka meni suunnilleen näin:

PYHÄ PASKA NE ON TOSSA PUOLEEN HINTAAN
JA NE ON MINUN KOOSSA JA VIIMEISET KAPPALEET


saatoin tehdä jonkunlaisen pikasprintin piiriennätyksen kaapatessani henkarit ja juostessani kassalle. kassamimmiä ainakin huvitti, niinkin paljon että kirjasi kuittiin nimekseni "lissa" (pisteet ansiokkaasta yrityksestä kuitenkin). kotimatka meni vainoharhaisesti sivuille pälyillessä ja kassia tiukasti rintaa vasten puristaessa, ettei kukaan vaan vie näitä aarteita multa pois.

no. rangaistukseksi kaikesta tästä hapatuksesta sain flunssan. nyt on vähän äitiä ikävä, kun kukaan ei tuo mulle ruokaa eikä kuumaa mehua. mutta paitoja on, ni ei haittaa.

perjantai 4. tammikuuta 2013

arki

jonkinlaista tasoittumista on havaittavissa. uusi elämä alkaa muuttua mahanpohjaa kouristavasta futuurista mukavan seesteiseksi presentiksi. ei sillä, että uutuudenviehätys olisi tyystin kadonnut. aika kylmää sydäntä vaatii lakata huokailemasta, kun aamulla silmät avatessa näköala on tämä.


mutta reissueksotiikan tilalle on tullut arki. jonkunlainen rutiini. päiväohjelma. normisetti. aamuherätys aina samaan aikaan ja tarkasti ohjelmoitu vessakoreografia. vakkarireitti masentavan lähiostarin parkkipaikan läpi. hämmentävän tarkka tietämys siitä, mistä marketista saa halvimmat bagelit.

sitä tänne toki tultiin hakemaankin. että ei tartte tukka putkella laukata kaupasta ja museosta toiseen ennen paluulentoa ja täräytystä takaisin suomalaiseen arkeen. että kerrankin loma on arkea eikä toisinpäin.

ja silloinhan sitä voi tarvittaessa päättää, että tänään mä lusmuan kotona ja nyherrän sukkaa, koska ehtii sitä humputella myöhemminkin. esimerkiksi kiipeämällä grouse mountainin huipulle ihailemaan allaolevaa maisemaa.


toki arjen alku on enemmän tai vähemmän kuherruskuukauden loppu. silloin alkaa ärsyttää, että supermarketin kassa rahastaa yhden asiakkaan siinä ajassa missä sokoksen s-marketin kassa kymmenen. että naapuri linkoaa pyykkiä puoliltaöin. että hylamaidon itsestäänselvyyteen tottunut suomalainen saa vähintään kerran viikossa starbucksin kaakaosta ripulin, ja että joka ikinen kerta metroon astuessa joutuu kuuntelemaan liian kovaäänisistä kovaäänisistä samat passiivis-aggressiiviset uhkausnootit.

welcome aboard canada line. new enforcement rules are now in effect. thank you for having your valid proof of payment ready for inspection.

voehan vittu miten jotkut asiat voikin välillä vituttaa.

mutta samalla ilahduttaa, miten iloisesti automaattimetro kuuluttaa päätepysäkin tylsiin normipysäkeihin verrattuna, ikään kuin yhtä aikaa helpottuneena ja ylpeydestä pakahtuen, että taas kerran selvittiin ihan koko matka perille asti, kaikki ehjinä ja iloisina ja samanarvoisina, vaikka välillä mentiin kyl tunnelissa aika kovaa hui.

että naapuri kulkee käytävällä tervehtimättä ohi, koska turistille pitää olla kiva, mutta minut voi ignoorata aitona paikallisväestön edustajana.

että palkkasekissä lukee minun nimi, yleensä väärin kirjoitettuna, mutta kumminkin.

sellaisista asioista kumpuaa ajoittain ihan häkellyttävä fiilis, että mullahan on paikkani tässä kaupungissa. ettei täällä olla vaan kääntymässä vaan tehdään jotain pysyvää ja merkityksellistä (kuten maksetaan eläkemaksuja). että minä olen tyyppi joka tuntee paikat ja osaa liikkua ja oppii oikopolut ja tavat ja soljuu kansan keskuudessa ikään kuin olisi ollut siellä aina. sopeutuu ja mukautuu, mutta ei hyväksy mitä tahansa vaan urputtaa tunteella jos tilanne vaatii. koska vieraan pitää olla nätisti, mutta emäntä saa tehä niiko tykkää.

minun työ, minun kaupunki, minun arki. ja on siinä laktoosiripulissakin jotain runollista, kun pöntössä lukee fabrique au canada.

tiistai 1. tammikuuta 2013

2013


we've both been very brave
walked around with bold legs
 
wait for the scary day
we'll both pull the tricks out of our sleeves

because i'll believe in anything
and you'll believe in anything